Sivut

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pääsiäismunapuita ja pääsiäislampaita


Tänne Berliiniin on pääsiäisen ajaksi luvattu lähinnä sadetta, joten kun tämän päivän ennuste oli vielä poutaisen puolella, lähdimme aamupäivällä retkelle Britzer Garteniin. Yritimme keksiä vaihtelun vuoksi jotain muuta retkikohdetta, mutta kun tulin möläyttäneeksi Hoolle jotakin kukkapuistosta ja eläimistä, oli päivän ohjelma lukkoon lyöty. Valinta osoittautui sikäli oivalliseksi, että kylmähkön ilman ansiosta puistossa oli mukavan väljää. Portilla ei tarvinnut jonottaa ja seurana oli pitkän aikaa pääasiassa eläkeläisiä.



Edellisellä kerralla emme päässeet eläinaitauksille asti, mutta nyt suuntasimme sinne heti ensimmäisenä. Pikkukilejä löytyi ainakin kymmenkunta ja niiden emojen lisäksi pari vuohta, kanoja, kukko ja pupuja. Hoo olisi tietysti halunnut päästä silittämään kaikkia eläimiä ja koska se ei ollut mahdollista, mielenkiinto pysyi yllä ehkä minuutin. Siitä huolimatta eläimiä on muisteltu vielä kotiintulon jälkeenkin. Eniten hän piti kuulema "lampaista, kanoista, lepakoista ja pupuista". Se miten lepakot pääsivät listalle, on pieni mysteeri.



Hassuinta puistoretkellä oli se, että lopultakin löysimme tulppaanit. Niistähän Britzer Garten lienee kuuluisa ja niitä me ensimmäisellä kerralla silloin viisi vuotta sitten menimme sinne etsimäänkin. Ja tosiaankin vasta tänään löysimme sen kulman puistosta, jossa tulppaaneja eniten tuntuu olevan. Kaikki eivät vieläkään olleet kukassa, mutta hyvällä alulla kukinta näytti olevan.

Siellä tulppupenkin vierellä kykkiessäni opin myös uutta: hyasintteja on olemassa monissa muissakin väreissä, kuin niissä suomalaisjouluisissa valkoisissa, vaaleansinisissä ja vaaleanpunaisissa. Suosikkini oli herkullisen tumma violetti, mutta siitä en tietystikään saanut kunnollista kuvaa otettua.



Saksalaiset pääsiäisperinteet eivät ole vielä kokonaisuudessaan minulle auenneet, mutta tämä muovisten pääsiäismunien ripustaminen puihin on käynyt jo tutuksi. Niitä on riippunut liki kuukauden verran talojen pihapuissa ja yritin jo itse miettiä, miten ylettäisin ripustamaan munasia parvekkeemme edessä kasvavaan puuhun. Onneksi se on jäänyt miettimisen asteelle, sillä lopputulos ei puun ja parvekkeen välimatkan huomioon ottaen olisi ollut kovinkaan kaunis.

Britzer Gartenissa iloisen värikkäitä pääsiäismunapuita oli pitkä rivi.
Selvisipä sekin, missä pääsiäismunat kasvavat...

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Turistikauden avajaiset


Donin vanhemmat, eli mummo ja pappa, saapuivat iloksemme viikko sitten ja avasivat turistikauden. Se kestää meillä yli toukokuun puolivälin ja siihen mahtuu tänään kotiin palanneiden ensivieraiden lisäksi neljät muut vieraat. Ei siis ihan kauheasti tarvitse miettiä, mitä sitä lähiviikkoina tekisi.

Mummon ja papan vierailu sattui minun kannaltani erinomaiseen saumaan, sillä sain viikon aikana väkerrettyä työhommat hyvälle tolalle. Minulla kun tosiaan se toiminimi kököttää siellä kotomaassa ja kotihoidossa oleva kolmevuotias assistentti ei aina ihan hirveästi työrauhaa anna. Mummosta ja papasta oli hyötyä myös asunnon laiton kanssa, sillä nyt keittiö alkaa vihdoinkin muistuttaa keittiötä. Mutta siitä teen varmasti vielä oman postauksen. Vaikkapa sitten, kun tiskikone saadaan lopultakin toimintaan ja astiat pois pöytätasoilta.


Hoo luonnollisesti riemuitsi mummon ja papan näkemisestä ja ahkerasti he yhdessä ravasivat lähimmät leikkipuistot läpi. Mummon kanssa Hoo pääsi askartelemaan ja hänen huoneensa näytti välillä siltä, kuin konfettitäytteinen yksisarvinen olisi räjähtänyt siellä.

Minä ja Don saimme myös kahdenkeskistä aikaa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Ensimmäiseksi menimme yhdessä ruokakauppaan ja sitten Ikeaan syömään lihapullia, kuohuviinin kera tietenkin. Lauantai-iltana oli ajatus etsiä kulttuuria, mutta koska keittiön asennus venähti, ehdimme vain syömään. Ajoimme junalla jonnekin Prenzlauer Bergin keskelle ja etsimme ruokapaikan ja tulimme ähkyyn intialaisesta. Pari tuntia jaksoimme sen jälkeen käyskennellä Mitteä kohti, ennen kuin uupumus iski ja piti ottaa juna kotiin.


Sunnuntaina, eli mummon ja papan viimeisenä päivänä täällä, pääsimme lopulta kaikki yhdessä turistikierrokselle. Aloitimme sen tietysti muurilta ja sen jälkeen suuntasimme juutalaismuistomerkille, mutta kartanlukijan (krhm...) virheestä johtuen emme koskaan päässeet sinne. Sen sijaan jouduimme Mauerparkin kirpputorialueelle, joka tuli yllättäen alkaneesta helteestä johtuen katsastettua varsin pikaisesti. Lounaan jälkeen nousimme kai väärään raitiovaunuun (tai oikeaan, joka meni väärään paikkaan, en tiedä) ja Hackescher Marktin sijaan löysimme itsemme päärautatieasemalta. Sieltä kotiinpääsy oli oma seikkailunsa, sillä sinne minne olisimme olleet menossa, ei kulkenut junia ollenkaan kai rakennustöiden takia.


Nyt lepäämme viikon verran, viimeistelemme asuntoa ja yritämme keksiä jotain pääsiäispuuhaa. Sitten tulevatkin jo seuraavat vieraat, joita ainakin minä odotan jo kovasti. Veikkaan, että sitten tiedossa on ainakin retki eläintarhaan...

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kevät on tullut!


Meillä näyttää olevan tällainen hauska tapa, että aina kun tulee erityisen kuuma päivä, menemme Ikeaan... Niin kävi eilenkin elohopean kivutessa jonnekin päälle kahdenkymmenen asteen. Viikko sitten onnistuimme kuitenkin hyödyntämään ulkoilulle otollisen ilman ja teimme retken Britzer Garteniin. Ensikosketus puistoon tuli otettua viisi vuotta sitten häämatkalla, kun menimme ihailemaan tulppaaneja. No, toukokuun puolivälissä tulppaanit olivat jo kukkineet, mutta muuten puisto oli oikein kiva. Nyt tulppuset olivat vasta pieniä alkuja maanpinnassa, mutta scillat, krookukset ja kirsikkapuut kukkivat kyllä.


Hoo yllätti meidät olemalla reipas ja tomera ja jättämällä ensimmäistä kertaa päiväunet pois. Tai no melkein pois, vartin torkahdusta kotimatkalla on kai turha laskea. Hiukan hän yritti saada unenpäästä kiinni kärrissään myös silloin, kun löysimme puistosta kotieläinpihan. Lampaat ja muut jäivät tällä kertaa tervehtimättä, mutta luulen, että puistossa tulee käytyä vielä uudelleen. Meillä on nimittäin alkamassa vierailukausi ja veikkaan että ainakin muutama vieras on Britzer Gartenista kiinnostunut. Jospa vaikka onnistuisimme sen tulppaaniloiston tällä kertaa näkemään.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

"Gehen Sie rechts um die ecke"

Otsikossa on suunnilleen kaikki, mitä saksan kielestä muistan Hämeen ammattikorkeakoulun saksantunneilta vuodelta noin 2002. Siellä piti aloittaa yksi uusi kieli ja valitsin saksan, sillä ranska ja kiina eivät innostaneet senkään vertaa. Puolisen vuotta tahkosin saksaa vasta-alkajien ryhmässä ja pärjäsin oikein hyvin. Sitten meidä yhdistettiin samaan ryhmään lukiossa saksan aloittaneiden kanssa ja se oli lopun alkua. Meille aloittelijoille kurssi oli liian vaikea, niille toisille taas liian helppo. Siihen loppui hyvin alkanut saksan opiskeluni.

En ole koskaan ollut mikään kielinero. Peruskoulussa ja lukiossa ruotsin ja englannin arvosanat olivat tasaisen vaihtelevasti välillä 6-8 enkä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut kielistä. Äidinkielestäkään en kielioppia juuri osaa, runsas lukeminen on kuitenkin koulinut minusta erinomaisen kirjoittajan. Synnynnäinen kuulovammani ei ole tehnyt kielten opiskelusta yhtään helpompaa. Kuunteluharjoitukset olivat yhtä tuskaa ihmiselle, joka paikkaa kuulemattomuuttaan huulilta lukemalla. Edes englantia, joka vieraista kielistä sujuu minulta parhaiten, en aina kovin hyvin ymmärrä kun sitä kuulen. Tai ainakin puhutun englannin ymmärtäminen vaatii hirmuisen paljon energiaa ja on pidemmän päälle todella väsyttävää.

Tältä kielitaitopohjalta olen nyt siis tänne Saksaan tullut ja jos sitä alkaa ajatella, niin onhan se vähän pöhköä. Etenkin, kun Don ei puhu saksaa yhtään sen enempää kuin minäkään. Välillä onkin päiviä, jolloin en yksinkertaisesti edes jaksa yrittää puhua saksaa. Silloin olen ihan reilusti turisti ja ilmoitan heti kättelyssä, että ich spreche nicht Deutsch. Välillä taas tulee tilanteita, joissa hoksaan kyllä, mitä vastapuoli yrittää minulle sanoa, mutta minulla ei ole sanoja vastata hänelle. Se on aika turhauttava tunne. Toisaalta on tosi palkitsevaa tajuta tiedustelleensa löytyykö ravintolasta lasten pasta-annoksia ja hoitaneensa koko tilauksen saksaksi. Saksan ja englannin sekoittaminen tai niiden välillä kielestä toiseen vaihtaminen on aika vaikeaa ja tuntuu että aivot nyrjähtävät kun yrität selittää, että Ja, ich möchte einmal Crispy Chicken with noodles, to go, please bitte*...

Väitän kuitenkin, että tässä reilussa kuukaudessa saksan ymmärtämiseni on kehittynyt huimasti. Puhun nyt kirjoitetusta kielestä, puhuttua en edelleenkään ymmärrä kovin hyvin. Englanti ja ruotsi auttavat paljon ja välillä ruotsi yrittää tunkea esiin liikaakin. Saksa onneksi tuntuu olevan aika looginen kieli ja päättelemällä pääsee pitkälle. Esimerkiksi sana verhot, Vorhang. Vor on edessä tai etu- tai jotain sellaista, sillä etunimi on vorname. Hang viittaa ainakin englannissa roikkumiseen. Edessäroikkujat, verhot, Vorhang. Tällä tavalla minä näitä sanoja täällä kääntelen enkä edes tähtää täydelliseen osaamiseen. Minulle riittää, että tulen toimeen arkipäivän askareissa, ihan sama, meneekö se kieliopin mukaan vai ei.

Toki täältä löytyy kielikursseja vähän joka lompakolle, mutta suurin osa näyttää olevan päivisin, joten en pääse sellaiselle ennen kuin Hoolle on löytynyt hoitopaikka. Mikä on ihan oma byrokratinen seikkailunsa, mistä kirjoitan varmasti sitten kun asiaa ehdimme selvitellä. Toistaiseksi olen siis omatoimikielenoppija, onneksi mukana on pari saksankirjaa, jotka sain lainaan oululaiselta kaveriltani (terveisiä Ouluun!).

Hoo on muuten ruvennut jo puhumaan saksaa. Siansaksaa tosin, mutta kovasti hän mongerrukseensa poimii saksalaisia äänteitä. Mielikuvitusystävä Martti Kultinen on saanut kaverikseen paikallisen version ja saimme tutustua henkilöön nimeltä Heinz Schweinschneun. Tai jotain sinne päin. Tuplakonsonantit, jotka ilmestyivät Hoon puheeseen kun tulimme tänne, ovat nyt hiukan lientyneet. Välillä kuitenkin katselemme ikkunasta junnaa ja otamme Lamsun** mukkaan jne. Oletan, että Hoo alkuun ilmensi koti-ikävää puheensa kautta, sillä minä tai Don emme kaksoiskonsonantteja käytä, ei edes Hoo itse ole aiemmin juuri käyttänyt. Ne kuitenkin ovat selvästi peräisin kerhon tädeiltä, joista etenkin toinen tuohon tapaan puhui (terveisiä Ouluun!).

Hoo on muutenkin tosi kansainvälinen lapsi. Hän on mm. onnistunut tilaamaan itselleen jäätelöä ravintolassa, jossa henkilökunta puhui saksan ja italian sekoitusta. Eipä tässä siis muu auta kuin ryhtyä päiväkotisysteemejä selvittämään, niin saamme kesään mennessä saksankielisen lapsen!


*Nuudelikuppitilaukset lähiostarin aasialaisessa ravintolassa menevät jotenkin tuohon tapaan...
**Rakkain Lammas eli Lammas eli Lampas eli Lamsu eli hyvin nuhjuinen pehmoeläin

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Berliini & byrokratia - Verotoimisto

Saadakseen palkkaa, Donin täytyy toimittaa työnantajalleen veronumero. Semmoinen tipahtaa postiluukusta automaattisesti, kun on tehnyt Anmeldungin. Kuuleman mukaan, postinkulussa kestää pari kolme viikkoa, joten jos oikein kiire on, voi veronumeron käydä hakemassa paikallisesta verotoimistosta eli Finanzamtista.

Don teki ensimmäisen retken Finanzamtiin alkuviikosta. Hän selitti saksaa puhuvalle infopisteen muorille tarvitsevansa steuernummerin. Muori lykkäsi Donille kupongin käteen ja viittasi odotushuoneeseen. Don askarteli aikansa lomakkeen kanssa ja tuskaili outoja kysymyksiä. Muun muassa sitä, että lomakkeessa kysyttiin veronumeroa. Jota hän siis oli tullut hakemaan. Hermohan siinä meni, joten Don jätti homman sikseen.

Tänään aloimme selvitellä asiaa uudelleen. Ja kas, aikani googlattua löysin tiedon, että steuernummer ja steueridentifikationsnummer ovat  kaksi eri asiaa. Ja näistä jälkimmäinen on se, minkä Don tarvitsee. Ensimmäinen puolestaan, se mitä hän Finanzamtin naiselta pyysi, liittyy ihan muihin asioihin.

Lähdimme uudelle veronumeronmetsästysretkelle yhdessä sana steueridentifikationsnummer paperille kirjoitettuna. Infopisteen tiskin takana istui sama muori kuin edelliselläkin kerralla ja hän lykkäsi meille saman lomakkeen vilkaisemattakaan sanaa paperissamme. Yritimme näyttää lomakkeesta, että tässä kohtaa kysytään sitä numeroa, jota tulimme hakemaan, eli meillä ei vielä ole sitä. Vastauksena oli paljon kiukkuista saksaa ja viittaus odotushuoneeseen.


Sinne siis menimme ja jatkoimme lomakkeen tankkaamista suomeksi. Yhtä väärä kuponki se edelleen oli, se nimittäin oli tarkoitettu freelancereille tai veronpalautuksia haluaville tai jotakin sellaista. Vuoronumerojonotuskaan ei tuntunut etenevän mihinkään, mutta eipä tuntunut kovin houkuttelevalta lähteä uudestaan kinaamaan infopisteen muorin kanssa, hän kun vaikutti siltä että on istunut samalla jakkaralla toisesta maailmansodasta asti.

Lopulta pääsimme huoneeseen numero kolme. Samaa ikäluokkaa oleva tuimailmeinen naisihminen ilmoitti ettei puhu englantia, käski sulkea oven, viittasi istumaan ja pyysi Donin henkilöllisyystodistuksen. Vilkaistuaan sitä, hän kaivoi paperilapun, näpäytti tietokonetta ja kirjoitti veronumeron paperille. Danke schön und auf wiedersehen! Aikaa meni ehkä kaksi minuuttia. Teki mieli käydä palauttamassa väärä ja tarpeeton lomake infopisteen muorille, mutta tyydyin hyvästelemään hänet ystävällisesti.

Mitä tästä opimme?
No ainakin sen, että kannattaa olla ihan varma siitä, mitä on hakemassa. Ja että Treptow-Köpenickin Finanzamtin taloa käytettiin sodan jälkeen internointipaikkana ja sieltä lähetettiin ihmisiä vankileireille kuolemaan. Näin vapaasti tuosta seinässä olevasta plakaatista käännettynä ja historiallisia yksityiskohtia tarkemmin tuntematta.