Sivut

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Tekniikan ihmemaassa



Tänään teimme retken Deutsches Technikmuseumiin. Itsehän en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta mutta keväällä bongasin jostain Facebook-keskustelusta maininnan, että pienetkin ihmiset viihtyvät tuolla museossa hyvin. Hoo on jo pitemmän aikaa puhellut, että haluaisi käydä museossa, joten kun muuta ohjelmaa ei tälle päivälle ollut tiedossa, toteutimme hänen toiveensa.


Koko museon kiertämiseen olisi mennyt helposti päivä tai pari, mutta ehdimme me kiinnostavimmat osat koluta. Hoo tykkäsi eniten lentokoneista, joita he menivät Donin kanssa katsomaan kun minä kiersin paperinteon, tekstiilityöt ja kirjapainotaidon. Jälkimmäisessä sain olla ihan itsekseni oppaan kanssa, joten se ei taida olla se kaikkein vetovoimaisin kohde ainakaan lapsiyleisölle. Jota muuten oli paljon.

Minä kuitenkin viihdyin ihan kunnon tovin vanhojen painokoneiden keskellä. Ne taitavat olla ainoita koneita, joista minäkin innostun. Paperikoneen pienoismalli puolestaan toi mieleen muistoja isäni työpaikalta paperitehtaassa, jossa minäkin lapsena tulin useamman kerran käyneeksi.



Junaosasto oli aikamoisen suuri ja siellä tuli kierreltyä pitkään. Don halusi luonnollisesti tutustua vanhaan panimorakennukseen ja valokuvausosastolta löysimme kameran poikasineen. Laatikkokameran äärellä Hoo ihmetteli pitkään, että ihanko oikeasti sillä voi ottaa valokuvia.

Kaiken kaikkiaan tekniikkamuseo oli lopulta oikein mukava paikka. Vanhalla puolella portaita joutui kapuamaan vähän liikaakin, etenkin kun ilmaistointi oli avointen ikkunoiden varassa. Muuten paikka oli oikein mainio ja piti todellakin paikkansa, että pikkuväki siellä viihtyy. Heidät oli myös otettu hyvin huomioon asiakkaina, sillä välipalan syöntiin löytyi omat paikkansa ja vessoja oli ripoteltu sinne tänne.

Lounasta nautimme alakerran ravintolassa ja sekin oli oikein hyvää, vaikka Hoo ei suostunutkaan syömään kuin ranskanpottuja ja kaksi haarukallista chili con carnea. Kotimatkalla Hoo otti metrossa pienet torkut isin sylissä, sen verran voimille retkemme otti.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Raskauskuulumisia

Jouluvauva Taimen odottelu on kestänyt aika lailla täydet kolmekymmentä viikkoa. Täytyy myöntää, että Hoon odottaminen oli monella tapaa helpompaa, vaikkakin tuskastuttavampaa, kun ei yhtään tiennyt mitä on edessä. Nyt on sentään jonkinlainen aavistus.

Raskaus on edennyt melkolailla oppikirjan mukaan. Keskivaihe oli aika leppoisa ja nyt alkaa taas olla vaivoja. Matala verenpaine on tehnyt aamuisin vähän tepposia ja yhtenä päivänä meinasin tuupertua lähikaupassa. Onneksi löytyi penkki ja ystävällinen myyjä, joka toi vettä. Sen seurauksena en kuitenkaan ole hirveästi uskaltanut mihinkään lähteä heti sen jälkeen, kun olen Hoon aamulla vienyt päiväkotiin. Don on myös joutunut tavallista enemmän kuskaamaan Hoota töihin mennessään. Luomukaupasta löytyi lakritsia ja lähikaupasta salmiakkia, joiden avulla olen vähän yrittänyt verenpainetta nostaa. Menestys ei ole vielä ollut mainittava. Lääkärin kanta asiaan taas oli lähinnä se, että ikävä juttu, mutta hänen kannaltaan on parempi että verenpaineeni on matala kuin korkea.

Sormien puutuminen näyttää myös tulleen jäädäkseen eikä siihen oikein mikään auta. Hieronta auttaa hetkellisesti samoin öisin pitämäni rannetuet, mutta neulomista en ole uskaltanut kokeilla viikkoihin. Mikä ottaa päähän, sillä minun piti vielä ennen talvea neuloa kaikenlaista. Ompeleminen onnistuu jotenkuten mutta hienomotoriikka on tällä hetkellä vähän hakusessa. Pienet esineet tipahtelevat käsistä ja jopa tämä kirjoittaminen on vaivalloista. Toivon todellakin, että synnytys auttaa tähän vaivaan.

Vauvalle alkaa olla suurinpiirtein kaikki varusteet valmiina. Vaatteita on ihan liiaksikin, sänky ja hoitotaso puuttuvat vielä. Äitiyspakkausta odotan jännityksellä, tai siis lähinnä sitä, saanko sen. Olen siihen kyllä oikeutettu, mutta katsotaan miten Suomen ja Saksan byrokratiat ja lomakkeet toimivat yksiin. Asia on toistaiseksi Kelalla vielä käsittelyssä.

Hoo suhtautuu vauvan tuloon innostuneesti. Hän käy välillä suukottamassa mahaani, vaikka ei juurikaan suostu juttelemaan vauvalle. Toiset vauvat ovat Hoon mielestä "söpösiä" ja niitä ihastellaan kaupungilla kovasti. Välillä pohditaan miten se vauva on sinne mahaan päässyt ("vauvan siemenestä") ja miten se tulee sieltä pois ("se syntyy"). Eräänä päivänä Hoo pohdiskeli, että nukutetaanko minut sitten kun vauva syntyy. Kun kerroin että eipä varmaankaan, se oli Hoon mielestä "aika tylsää".

Taimi itse tuntuu olevan oikein terhakka vauva. Eilisen ultran perusteella kokoa on puolisentoista kiloa ja lääkärin mukaan tulossa on pitkäkinttuinen lapsi. Se nyt ei yllättäne ketään, kun ottaa minun (187 cm) ja Donin (192 cm) pituudet huomioon. Jo pitemmän aikaa on tuntunut, että Taimi reagoi parhaiten Hoon mekastukseen. Kun isosisko tulee paikalle, alkaa monesti mylläys. Toki Taimi myllää muutenkin, melkeinpä pitkin päivää. Öisin hän on onneksi aika lailla rauhassa. Jos touhuilusta voi jotain päätellä, niin isosiskolle tulee vielä hikiset oltavat. Hoo on nimittäin lupautunut juoksemaan vauvan perässä, sitten kun se kasvaa.

Lähitulevaisuuden isoin seikkailu taitaa olla synnytyssairaalan valinta. Sairaaloitahan täällä on kuin sieniä metsässä ja niistä saa itse valita mieleisensä. Koska Hoo syntyi alle neljässä tunnissa, päätynen itse valitsemaan meitä lähimmän sairaalan, että on edes toivoa ehtiä saada jonkinlainen lääkitys. Teen nimittäin ihan mitä tahansa, ettei tarvitsisi kokea toista luomusynnytystä... Viikolta 34 alkaen on mahdollista rekisteröityä (ainakin tuohon lähimpään) sairaalaan. Käytännössä se ymmärtääkseni tarkoittaa sitä, että siellä käydään tekemässä erinäisiä paperihommia valmiiksi, mikä sitten nopeuttaa byrokratian sujumista syntymän hetkellä. Sairaalan tiloihin saa myös käydä tutustumassa ja se voisi olla ihan hyvä, ettei tarvitse sitten hetken koittaessa kartan kanssa suunnistaa... Saattaa nimittäin olla, että pääsen kokemaan tämän synnytyksen ihan itekseni ilman Donin seuraa. Paitsi tietenkin, jos Taimi suostuu syntymään Hoon ollessa päiväkodissa.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Berliner Eisenbahnfest




Eilen teimme retken tuohon ihan lähelle, Schöneweiden vanhalle ratapihalle, jossa järjestettiin 14. kertaa Berliner Eisenbahnfest eli rautatiejuhlat. Esillä oli yli kaksikymmentä vanhaa veturia ja junanvaunua. Vanha veturihalli oli puolillaan pienoisrautatiehärpäkkeitä ja niiden myyntikojuja.

Hoo oli etukäteen innoissaan kuin mikä, mutta paikan päällä meinasi ujous välillä iskeä. Lasten pikkuisiin höyryjuna-ajeluihin häntä ei saanut mutta isin kanssa suostui kiipeämään isoihin vaunuihin. Höyryveturin kyytiin olisi päässyt ajelulle muutamalla eurolla mutta jono oli niin pitkä ettemme jaksaneet nähdä vaivaa. Ihan tarpeeksi jännää oli vain katsella vetureita.





Muistelen, että viime keväänä oli myös vastaava tapahtuma, sillä yhtenä lauantai-iltana ihmettelimme kun junan pilli kovasti vihelteli. Nyt kun satuin ajoissa huomaamaan ilmoituksen tapahtumasta, pääsimme raahautumaan paikallekin. Ja onneksi olimme siellä aika hyvissä ajoin, sillä kun yhden maissa päivällä lähdimme pois, alkoi lipunmyyntiin olla kunnon jonoa ja muutenkin porukkaa kuin, noh, festareilla.

Lounaan nautimme ratapihalla. Tulipa maistettua saksalaista hernekeittoa, johon sai ostettua höysteeksi makkaran. Hoo järsi bockwurstia, me Donin kanssa söimme keiton, joka oli oikein kelvollista.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ostoksilla olohuoneessa

Edellisessä postauksessa mainitsemani haasteet autottomien kauppareissujen suhteen jalostuivat aika äkkiä teoiksi asti.

Don on ollut pari päivää kipeänä ja minusta ei tällä hetkellä kovin kummoista kantojuhtaa saa. Niillä perusteilla tuli sitten eilen illalla naputeltua tavaroita ostoskoriin netissä. Kaupaksi valikoitui lopulta lähikauppamme, pitkälti siksi että siellä ensimmäisen tilauskerran toimitus on ilmainen. Eikä se toimitusmaksu muutenkaan päätä huimaa, suurin taisi olla hiukan alle kuusi euroa.

Tänään, juuri sovittuun aikaan, ovisummeri soi ja kaksi tyyppiä kantoi ostoksemme ovelle. Tuotteet oli lajiteltu kasseihin osastoittain ja raskain vaihe oli kai latoa ne kaappiin. Eikä sekään ollut kovin raskasta, sillä Hoo oli hirmuisen touhukkaana kantamassa tavaroita paikoilleen.

Täytyy siis vain ihmetellä, miksi emme ole kokeilleet tätä aiemmin? Vaikkapa kesäkuussa, kun Don oli työmatkalla ja minä flunssaisena Hoon kanssa kotona... Tai ihan milloin vain! Varmaa on, että tämä on tehtävä uudestaan.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Autoton Berliinissä


Olemme nyt kuudetta viikkoa autottomina Berliinissä. Tiemme muuttopakettiauto Enzon kanssa ovat toistaiseksi erkaantuneet ja se, onko ero lopullinen, jää nähtäväksi. Tällä hetkellä Enzo kuitenkin viettää lepopäiviä Donin vanhempien huomassa Suomessa, jonne Don hänet kesäloman aluksi ajoi Puolan, Liettuan, Latvian ja Viron läpi...

Kesälomalta palasimme tänne siis lentäen ja siitä saakka olemme olleet julkisen liikenteen varassa. Se ei onneksi Berliinissä ole mikään ongelma, vaikka etukäteen kyllä ajattelin, että henkiseksi ongelmaksi se voi muodostua.

Kyllähän autottomuus vaatii hiukan suunnittelua. Ikeaan ei voi lähteä ex empore perjantai-iltana, mutta se onnistuu ihan hyvin lauantain aamupäiväretkenä. Mitään kovin suurta ei toki voi ostaa, mutta eipä onneksi tällä hetkellä ole tarpeenkaan. Lähikaupasta saa ruokaa ja jos sen tarjonta ei riitä, bussilla pääsee kymmenessä minuutissa isompaan markettiin. Hoon päiväkotimatkaan menee edestakaisin 40-60 minuuttia, mutta ei siitä tässä autoliikenteessä omalla autolla juuri nopeammin selviäisi.

Vaikka asumme berliiniläisittäin ihan pöndellä (=Ringbahnin ulkopuolella ja jossain muualla kuin Prenzlauer Bergissä), kulkee juna viiden minuutin kävelymatkan päästä kotoa kolmesti tunnissa. Bussit vielä useammin. Eli ei tässä oikein voi edes henkistä ongelmaa kehittää.



Suurimpana haasteena lienee se kaupassa käyminen, sillä kovin suuria tavaramääriä ei kerralla pysty kotiin kuljettamaan. Tällä hetkellä hankaluutena on myös se, että kiitos raskauden, minun käteni tuppaavat puutumaan koko ajan ja puutuneilla käsillä ei ihan kauheasti kanneta mitään. Onneksi reppuun kuitenkin mahtuu. Olemme myös ajatelleet kokeilla ruon tilaamista suoraan kotiin. Vaikuttaa siltä, että miltei jokaisella ruokakauppaketjulla on kotiinkuljetuspalvelu, eivätkä ne ilmeisesti edes ole kauhean tyyriitä. Viimeistään siinä vaiheessa kun Taimi syntyy, tuolle palvelulle voisi hyvinkin olla käyttöä.

Hoo taitaa olla meistä ainoa, joka on autoa välillä kaipaillut. Ja nimenomaan Enzoa.
"Minä tahdon sen takaisin. Se on niin rakas," totesi Hoo eräänä päivänä.
Mutta ihmeen sitkaasti Hoo on jaksanut. Sillä auton lisäksi jätimme Suomeen myös Hoon rattaat. Kohta kuusi viikkoa hän on siis kävellyt paikasta toiseen. Vauvaa odottavat kellarissa käytettynä ostetut Emmaljungat, joihin tuli hankittua myös seisomalauta. Saa nähdä, tarvitaanko seisomalautaa ikinä, sen verran reipas kävelijä Hoosta on tullut.