Sivut

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

"Gehen Sie rechts um die ecke"

Otsikossa on suunnilleen kaikki, mitä saksan kielestä muistan Hämeen ammattikorkeakoulun saksantunneilta vuodelta noin 2002. Siellä piti aloittaa yksi uusi kieli ja valitsin saksan, sillä ranska ja kiina eivät innostaneet senkään vertaa. Puolisen vuotta tahkosin saksaa vasta-alkajien ryhmässä ja pärjäsin oikein hyvin. Sitten meidä yhdistettiin samaan ryhmään lukiossa saksan aloittaneiden kanssa ja se oli lopun alkua. Meille aloittelijoille kurssi oli liian vaikea, niille toisille taas liian helppo. Siihen loppui hyvin alkanut saksan opiskeluni.

En ole koskaan ollut mikään kielinero. Peruskoulussa ja lukiossa ruotsin ja englannin arvosanat olivat tasaisen vaihtelevasti välillä 6-8 enkä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut kielistä. Äidinkielestäkään en kielioppia juuri osaa, runsas lukeminen on kuitenkin koulinut minusta erinomaisen kirjoittajan. Synnynnäinen kuulovammani ei ole tehnyt kielten opiskelusta yhtään helpompaa. Kuunteluharjoitukset olivat yhtä tuskaa ihmiselle, joka paikkaa kuulemattomuuttaan huulilta lukemalla. Edes englantia, joka vieraista kielistä sujuu minulta parhaiten, en aina kovin hyvin ymmärrä kun sitä kuulen. Tai ainakin puhutun englannin ymmärtäminen vaatii hirmuisen paljon energiaa ja on pidemmän päälle todella väsyttävää.

Tältä kielitaitopohjalta olen nyt siis tänne Saksaan tullut ja jos sitä alkaa ajatella, niin onhan se vähän pöhköä. Etenkin, kun Don ei puhu saksaa yhtään sen enempää kuin minäkään. Välillä onkin päiviä, jolloin en yksinkertaisesti edes jaksa yrittää puhua saksaa. Silloin olen ihan reilusti turisti ja ilmoitan heti kättelyssä, että ich spreche nicht Deutsch. Välillä taas tulee tilanteita, joissa hoksaan kyllä, mitä vastapuoli yrittää minulle sanoa, mutta minulla ei ole sanoja vastata hänelle. Se on aika turhauttava tunne. Toisaalta on tosi palkitsevaa tajuta tiedustelleensa löytyykö ravintolasta lasten pasta-annoksia ja hoitaneensa koko tilauksen saksaksi. Saksan ja englannin sekoittaminen tai niiden välillä kielestä toiseen vaihtaminen on aika vaikeaa ja tuntuu että aivot nyrjähtävät kun yrität selittää, että Ja, ich möchte einmal Crispy Chicken with noodles, to go, please bitte*...

Väitän kuitenkin, että tässä reilussa kuukaudessa saksan ymmärtämiseni on kehittynyt huimasti. Puhun nyt kirjoitetusta kielestä, puhuttua en edelleenkään ymmärrä kovin hyvin. Englanti ja ruotsi auttavat paljon ja välillä ruotsi yrittää tunkea esiin liikaakin. Saksa onneksi tuntuu olevan aika looginen kieli ja päättelemällä pääsee pitkälle. Esimerkiksi sana verhot, Vorhang. Vor on edessä tai etu- tai jotain sellaista, sillä etunimi on vorname. Hang viittaa ainakin englannissa roikkumiseen. Edessäroikkujat, verhot, Vorhang. Tällä tavalla minä näitä sanoja täällä kääntelen enkä edes tähtää täydelliseen osaamiseen. Minulle riittää, että tulen toimeen arkipäivän askareissa, ihan sama, meneekö se kieliopin mukaan vai ei.

Toki täältä löytyy kielikursseja vähän joka lompakolle, mutta suurin osa näyttää olevan päivisin, joten en pääse sellaiselle ennen kuin Hoolle on löytynyt hoitopaikka. Mikä on ihan oma byrokratinen seikkailunsa, mistä kirjoitan varmasti sitten kun asiaa ehdimme selvitellä. Toistaiseksi olen siis omatoimikielenoppija, onneksi mukana on pari saksankirjaa, jotka sain lainaan oululaiselta kaveriltani (terveisiä Ouluun!).

Hoo on muuten ruvennut jo puhumaan saksaa. Siansaksaa tosin, mutta kovasti hän mongerrukseensa poimii saksalaisia äänteitä. Mielikuvitusystävä Martti Kultinen on saanut kaverikseen paikallisen version ja saimme tutustua henkilöön nimeltä Heinz Schweinschneun. Tai jotain sinne päin. Tuplakonsonantit, jotka ilmestyivät Hoon puheeseen kun tulimme tänne, ovat nyt hiukan lientyneet. Välillä kuitenkin katselemme ikkunasta junnaa ja otamme Lamsun** mukkaan jne. Oletan, että Hoo alkuun ilmensi koti-ikävää puheensa kautta, sillä minä tai Don emme kaksoiskonsonantteja käytä, ei edes Hoo itse ole aiemmin juuri käyttänyt. Ne kuitenkin ovat selvästi peräisin kerhon tädeiltä, joista etenkin toinen tuohon tapaan puhui (terveisiä Ouluun!).

Hoo on muutenkin tosi kansainvälinen lapsi. Hän on mm. onnistunut tilaamaan itselleen jäätelöä ravintolassa, jossa henkilökunta puhui saksan ja italian sekoitusta. Eipä tässä siis muu auta kuin ryhtyä päiväkotisysteemejä selvittämään, niin saamme kesään mennessä saksankielisen lapsen!


*Nuudelikuppitilaukset lähiostarin aasialaisessa ravintolassa menevät jotenkin tuohon tapaan...
**Rakkain Lammas eli Lammas eli Lampas eli Lamsu eli hyvin nuhjuinen pehmoeläin

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Berliini & byrokratia - Verotoimisto

Saadakseen palkkaa, Donin täytyy toimittaa työnantajalleen veronumero. Semmoinen tipahtaa postiluukusta automaattisesti, kun on tehnyt Anmeldungin. Kuuleman mukaan, postinkulussa kestää pari kolme viikkoa, joten jos oikein kiire on, voi veronumeron käydä hakemassa paikallisesta verotoimistosta eli Finanzamtista.

Don teki ensimmäisen retken Finanzamtiin alkuviikosta. Hän selitti saksaa puhuvalle infopisteen muorille tarvitsevansa steuernummerin. Muori lykkäsi Donille kupongin käteen ja viittasi odotushuoneeseen. Don askarteli aikansa lomakkeen kanssa ja tuskaili outoja kysymyksiä. Muun muassa sitä, että lomakkeessa kysyttiin veronumeroa. Jota hän siis oli tullut hakemaan. Hermohan siinä meni, joten Don jätti homman sikseen.

Tänään aloimme selvitellä asiaa uudelleen. Ja kas, aikani googlattua löysin tiedon, että steuernummer ja steueridentifikationsnummer ovat  kaksi eri asiaa. Ja näistä jälkimmäinen on se, minkä Don tarvitsee. Ensimmäinen puolestaan, se mitä hän Finanzamtin naiselta pyysi, liittyy ihan muihin asioihin.

Lähdimme uudelle veronumeronmetsästysretkelle yhdessä sana steueridentifikationsnummer paperille kirjoitettuna. Infopisteen tiskin takana istui sama muori kuin edelliselläkin kerralla ja hän lykkäsi meille saman lomakkeen vilkaisemattakaan sanaa paperissamme. Yritimme näyttää lomakkeesta, että tässä kohtaa kysytään sitä numeroa, jota tulimme hakemaan, eli meillä ei vielä ole sitä. Vastauksena oli paljon kiukkuista saksaa ja viittaus odotushuoneeseen.


Sinne siis menimme ja jatkoimme lomakkeen tankkaamista suomeksi. Yhtä väärä kuponki se edelleen oli, se nimittäin oli tarkoitettu freelancereille tai veronpalautuksia haluaville tai jotakin sellaista. Vuoronumerojonotuskaan ei tuntunut etenevän mihinkään, mutta eipä tuntunut kovin houkuttelevalta lähteä uudestaan kinaamaan infopisteen muorin kanssa, hän kun vaikutti siltä että on istunut samalla jakkaralla toisesta maailmansodasta asti.

Lopulta pääsimme huoneeseen numero kolme. Samaa ikäluokkaa oleva tuimailmeinen naisihminen ilmoitti ettei puhu englantia, käski sulkea oven, viittasi istumaan ja pyysi Donin henkilöllisyystodistuksen. Vilkaistuaan sitä, hän kaivoi paperilapun, näpäytti tietokonetta ja kirjoitti veronumeron paperille. Danke schön und auf wiedersehen! Aikaa meni ehkä kaksi minuuttia. Teki mieli käydä palauttamassa väärä ja tarpeeton lomake infopisteen muorille, mutta tyydyin hyvästelemään hänet ystävällisesti.

Mitä tästä opimme?
No ainakin sen, että kannattaa olla ihan varma siitä, mitä on hakemassa. Ja että Treptow-Köpenickin Finanzamtin taloa käytettiin sodan jälkeen internointipaikkana ja sieltä lähetettiin ihmisiä vankileireille kuolemaan. Näin vapaasti tuosta seinässä olevasta plakaatista käännettynä ja historiallisia yksityiskohtia tarkemmin tuntematta.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

"I had become a slave to the Ikea nesting instinct"

Uusi koti uudessa talossa, viime vuonna valmistuneessa.
75 neliötä. Kaksi makuuhuonetta ja yhdistetty keittiö-olohuone.
Puhtaanvalkoiset seinät ja pieni parveke junaradalle päin.
Kaukana kaikesta siitä, mikä ihmisille tulee mieleen, kun kerrot muuttavasi Berliiniin. Ei, Schöneweide ei ole (vielä) niitä suosittuja hipsterikaupunginosia, joissa voit kävellä aamulattelle alakerran kahvilaan.

Mutta vaikka se jollain tavalla korpeaakin, että emme saaneet asuntoa pastellinsävyisestä satavuotiaasta kivitalosta, jonka vierestä kulkee raitiovaunu, me kuitenkin saimme asunnon. Loppujen lopuksi oikein hyvän asunnon. Ei tarvitse kikkailla satavuotiaitten ikkunoiden tai ovien tai natisevien lautalattioiden kanssa. Hissi kulkee, vettä tulee ja menee ja kaikki tuoksuu vielä uudelle.

Viikonloppuna teimme kaksi retkeä Ikeaan.
Kahteen eri Ikeaan, joten olemme puolivälissä Berliinin Ikeat -turistikiertuetta.
Nyt meillä on kirkkaanpunainen sohva ja neljä valkoista lipastoa. Keittiössä jääkappi ja vuokranantajan piikkiin saatu, saksalaisen hellanasentajan paikoilleen askartelema hella. Muuten keittiössä ei vielä olekaan kuin tyhjät seinät, sillä näillä hulluilla saksalaisilla on tapana muuttaa kaikki keittiön kaapitkin mukanaan. Jos se alkaa ahdistaa, voi onneksi mennä kylpyammeeseen lillumaan.

Jospa se nyt tästä vihdoinkin alkaisi kunnolla.
Se Berliininmunkkivuosi.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Kun meistä tuli berliiniläisiä

Bürgeramt Köpenickin raatihuoneella.
 
Anmeldung ja bürgeramt.
Siinä kaksi saksalaisen byrokratian helmeä, joihin tutustuin aika varhaisessa vaiheessa, kun ryhdyin tutkimaan mitä Saksaan muuttaminen käytännössä tarkoittaa. Näistä kahdesta kohosi henkinen Mount Everest ja olin varma, että kunhan niistä selviää, niin sitten kaikki on helppoa. Sellaisen kuvan aiheen googlettelu ainakin antoi.

No, todellisuus on osoittautunut hiukan toiseksi. Kuten tiedätte, asunnon saaminen se vasta vaikeaa olikin. Asunto kuitenkin on ensimmäinen edellytys Anmeldungin tekemiselle bürgeramtissa, joka on siis se virasto, jossa jokaisen Berliiniin (tai Berliinissä) muuttavan on itsensä rekisteröitävä. Mikäli kyse ei ole lomamatkasta. Käytännössä bürgeramtissa siis rekisteröidytään asukkaaksi tiettyyn osoitteeseen ja tapahtuman huipennuksena saa käteensä Anmeldungina tunnettavan Amtliche Meldebestätigung für die Anmeldung -kupongin. Jota kuulema tarvitaan jokaisessa mahdollisessa hommassa alkaen videoiden vuokraamisesta ja pankkitilin avaamisesta. Mutta niistä en tiedä vielä mitään, koska emme ole niin pitkällä.

Mihin tämä Anmeldungin ja bürgeramtin kauheus sitten perustuu?

Ilmeisesti ainakin siihen, että Anmeldung on tehtävä tietyn ajan sisällä (olikohan se kaksi viikkoa) muuttamisesta. Ja aikoja sinne bürgeramtiin ei meinaa saada sitten yhtään millään. Ja paras tapa päästä sinne, on mennä jonottamaan aamukuudelta. Niin ainakin joka paikassa väitetään.

No, me saimme asunnon avaimet tiistaina ja samana päivänä varasin netin kautta ajan bürgeramtiin torstaiksi.

Veikkaan, että maine on syntynyt siitä, että monet Berliiniin muuttavat haluavat mennä siihen lähimpään bürgeramtiin, vaikka homman voisi käydä hoitamassa ihan missä bürgeramtissa tahansa. Monilla se lähin paikka sitten onkin juuri siellä suosituimmilla asuinalueilla. Me taas muutimme täkäläisittäin ihan pöndelle ja kävimme bürgeramtissakin pöndellä.

Toinen seikka, joka etukäteen hirvitti, oli lippusten ja lappusten ja liitteen liitteiden riittävyys. Siitäkin kun on saanut lukea kaikenlaisia tarinoita. No, meillä oli mukana:
  • Anmeldung-anomus
  • passit
  • vuokranantajan todistus, että olemme muuttaneet asuntoon
  • itse netistä tulostettu (suomenkielinen...) ote väestötietojärjestelmästä
Jälkimmäisen mukaan ottaminen oli aika hyvä veto, sillä istuessamme tiskin äärellä hillityn tyylikäs, harmaantunut Herr Jotakin ehti kaipailla vihkitodistusta (jäi Suomeen kun ajattelin ettei sitä tarvita) ja Hoon syntymätodistusta (jota emme koskaan ole saaneet). Napakasti hän myös huomautti ensialkuun, että Hootahan ei ole merkitty asukkaaksi vuokranantajan todistukseen. Siinä vaiheessa ehdin ajatella, että tähänkö tämä nyt kaatui...

Mutta ei. Reilun vartin verran selvittelimme lappusiamme, tulkkasimme suomenkielisestä väestörekisteriotteesta avioliittoa ja lasta koskevia osia, täytimme Hoosta oman Anmeldung-anomuksen, jota emme etukäteen olleet hoksanneet täyttää, ja naureskelimme hyväntahtoisesti virkailijan yrityksille lausua suomenkielisiä paikannimiä. Sitten Herr alkoi naputella tietoja koneelle, tulosti tulosti yhden aanelosen, allekirjoitti sen ja iski leiman päälle.

Ja sitten olimme berliiniläisiä.
Myös Berliinin mielestä.

tiistai 28. helmikuuta 2017

"Hoidetaan kämppä Berliinistä, ne on halpoja siellä"

Minut tuntevat tietävät, etten välitä Samuli Putrosta.
No, otsikon sitaattiin sanon sen verran, että eipä tiedä Putron poika mistä laulaa. Tai ehkä tiesi biisin ilmestymisen aikaan, mutta se oli silloin se. Hinnat ovat nousseet eikä se ollut tänne tullessa yllätys. Yllätys oli, miten vaikeaa asunnon saaminen on.

Ensimmäisenä päivänä täällä yritimme mennä yhteen välitystoimistoon, mutta emme päässeet ovisummeria pidemmälle, koska Frau toisessa päässä ei puhunut eikä ymmärtänyt englantia.

Siirryimme sähköisiin välineisiin.
Don (rohkeampana englanninpuhujana) soitti erinäisiin paikkoihin ja hänen työpaikkansa assistentti avusti sellaisten kanssa, jotka puhuivat vain saksaa. Puheluja on kertynyt varmasti lähemmäs parikymmentä.

Minä olen näköjäään lähettänyt viestiä noin viidestätoista eri asunnosta eri välittäjille. Hienolla Google Translator -saksalla ja englannilla täydennettynä. Vastauksia olemme saaneet pääasiassa saksaksi, jos ylipäätään olemme saaneet vastauksia.

Kävimme katsomassa noin kymmentä asuntoa ja täytimme saman verran hakemuksia.

Yksi kaatui siihen ettei ollut Schufaa (paikallinen luottotietotodistus, jonka saa vasta kun on osoite Berliinissä, jonka saa monesti vasta sitten kun on Schufa, jonka saa kun on osoite, jonka...) emmekä suostuneet maksamaan kuuden kuukauden takuuvuokraa (joka on muuten kuulema laiton pyyntö).
Yksi asunto meni nenän edestä.
Kolme meni muuten vain muille (tosin niiden vuokrailmoitukset roikkuvat netissä kai edelleenkin).
Yhden piti olla vapaa 1.3. mutta sitä tarjottiin meille vasta 1.4. alkaen, sillä vuokraajafirmalla on "uudet koneet ja laitteet eivätkä he pysty aiemmin tulostamaan vuokrasopimusta". Siis mitä?!
Yhteen asuntoon haluttiin vain saksaa puhuva vuokralainen.

Tosi monesta paikasta luvattiin soittaa "huomenna", mutta se huominen ei ole vielä koittanut.

Kolme vuokrahakemusta uiskentelee edelleen jossakin asuntohakemusten bermudberliininkolmiossa.

Pohjakosketus asunnonhaussamme tuli siinä vaiheessa, kun yhdestä paikasta sanottiin, että voisimme hakea asuntoa Salvador-Allende-Strasselta. No eipä koskaan haettu, sillä ahdistuin niin suunnattomasti siellä kymmenkerroksisten betonikolossien ja tukahduttavanharmaiden parkkipaikkojen keskellä, että lupasin muuttaa ihan mihin vaan, kunhan tänne ei tarvitse tulla.

No, ihan mihin vaan ei onneksi tarvitse muuttaa.
Muutettava kuitenkin on, sillä tänään laitoimme nimet paperiin ja uusi puhtaanvalkoinen kolmio odottaa meitä. Mutta siitä lisää myöhemmin!