Sivut

perjantai 17. helmikuuta 2017

Otteita bestselleristäni

Tällä viikolla on tullut kaikenlaista vastaan. Kyllä näistä vielä kirjan kirjoittaa. Vai mitä sanotte:
 
1) Kävimme yhdessä asuntotoimistossa (paikallinen VVO tai vastaava), jossa infopisteen ihmisen mukaan kukaan ei puhu englantia. Ei puhu. Sori siitä. Mutta kun menemme hetken päästä tekemään tarkentavan kysymyksen, tiskin alta takahuoneesta löytyykin yksi kielitaitoinen Frau. Joka vieläpä antaa oman suoran puhelinnumeronsa, johon voimme soittaa.
 
2) Toinen asuntoputiikki, jossa suorana yhteystietona välittäjälle on faksinumero. Faksinumero. Onneksi putiikin keskuksessa vastaa huonoa saksaa hyvin ymmärtävä ihminen ja sitä kautta löytyy lopulta myös englanninkielentaitoinen.
 
3) Lähiapteekkimme Sterndamm Apotheke. Ensimmäinen farmaseutti (tai vastaava) ystävällisesti etsi miehelle kurkkulääkkeen ja sen jälkeen yhdessä toisen henkilön kanssa yritti selvittää, löytyykö täältä mitään edes etäisesti maitohappopurutablettien tapaista (niitähän emme muistaneet Hoolle hamstrata mukaan). Selvitystä tehtiin lopulta Tamperetta myöten, sillä onneksi erehdyin aloittamaan kysymykseni sanoilla "In Finland we have this...". Sillä toisella ihmisellä oli nimittäin kollega Tampereella ja tälle soittamalla hän selvitti meille yhden kutakuinkin vastaavan valmisteen nimen. Tätä minä jo kutsuisin asiakaspalveluksi!

Mutta se asunto.
Se edelleen puuttuu, mutta neljä esittelyä on edessä ja edes jonkinlaisia johtolankoja. Harmi vaan, että asiat eivät tapahdu ihan niin nopeasti kuin toivoisi. Eli heti ja eilen.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kahden viikon rintaäänellä

HYVIÄ PUOLIA

- Berliinin on I-SO. Mutta ei se tunnu siltä. Eikä pieneltä. Aika ihmisen kokoiselta.

- Joukkoliikenne. Sitä on, se toimii, eikä se maksa törkeitä määriä.

- Täällä ei tarvitse pelätä, että ostaa vahingossa rasvattoman tuotteen tai saa kahviinsa vetistä maitolirua. En nimittäin ole nähnyt vielä yhtään rasvatonta/vähärasvaista tuotetta kaupoissa. No en kyllä ole etsinytkään, mutta Suomessa jokainen kiinnostava uutuus jäi yleensä kauppaan sen takia, että se paljastui lopulta rasvattomaksi.

- Tämmöiselle pakkasenvihaajalle ilmasto tuntuu otolliselta. On ihan kiva, että ulkoilu onnistuu farkkujen alle tungetuilla thermolegginseillä, eikä Michelin-ukkoa muistuttavalla kuorrutuksella. Plussaa tulee myös siitä, että kaduilla ei ole liukasta. Ei ollut silloinkaan, kun reilu viikko sitten lunta muutamana päivänä oli.

- Kauflandin (paikallinen Prisma) juustotiski, josta saa Kaltbach Gruyere -juustoa (joka on todellinen syy siihen, miksi Oulusta piti päästä pois. Stockan juustotiskin ihmisen mukaan Stockalla on ko. juuston yksinmyyntioikeus Suomessa ja Oulustahan Stockman lopetti liikkeensä. Sattumalta muuten juuri silloin kun muutimme sieltä pois. "Sattumalta.") Myös Kauflandin leipomopisteen kirsikkataskut ovat iso plussa tälle maalle.

- Lapsiystävällisyys. Jostain luin ennen tänne tuloa, että saksalaiset eivät ole mitään lapsiystävällistä kansaa, mutta itse en ainakaan ole sitä huomannut. Hoota on tultu taputtelemaan poskelle ravintolassa ja useamman kerran joku ihminen on ruvennut hänestä jotain juttelemaan. Harvemmin olen mitään ymmärtänyt, mutta oletan että he ovat halunneet kehua lapseni älyä, kauneutta ja taitavuutta. Ainakaan äänensävy ei ole ollut mitenkään negatiivinen. Myös ravintoloissa Hoo on huomioitu ihan eri lailla kuin Suomessa. Hän on asiakas, hänen mielipidettään kysytään (ja hän vastaa, en tiedä miten ja mihin, mutta aina ne ymmärtävät häntä) ja (ikävä kyllä) hän saa lähtiessä tikkarin.
HUONOJA PUOLIA

- Koirankakka. Sitä on, joka puolella. Joka. Puolella. Itse itseään ulkoiluttavia koiria näkee myös paljon.

- Tupakansavu. Tämähän ei varsinaisesti ole mikään astmaatikon unelmakaupunki(-maa?), sillä tupakkaa pössytellään siellä sun täällä, oli se kiellettyä tai ei.

- Rasvan lisäksi täällä riittää myös suolaa ja sokeria ja se sokeri etenkin ärsyttää. Yritä siinä ostaa lapselle vähäsokerisia jogurtteja tai muroja, kun kaikissa tuotteissa on sitä vähintään 16 % per sata grammaa. Onnistuin taannoin ostamaan muroja, joissa oli jonkinsorttinen tomusokerikuorrutus päällä. Ja ne muuten olivat pakkaustietojen mukaan niitä vähäsokerisia muroja!

- Kahvi on ollut toistaiseksi aika keskinkertaista taikka pahaa. Onneksi Enzon uumenissa odottaa muutama paketti kunnollista sumppia.

- Berliiniläiset berliininmunkit eivät oikeasti ole yhtään niin hyviä kuin suomalaiset berliininmunkit.

PUOLIA JOS TOISIAKIN

- Menet kaupassa juomaosastolle hakemaan vettä tai mehua ja löydät itsesi oluthyllyn edestä ihmettelemästä, mikset osta jotain sieltä koska se nyt vaan on niin halpaa.

- Se hetki, kun kahvilan asiallisen töykeä tarjoilija tuo laskun ohessa, ihan pyytämättä, lämpimällä vedellä kostutetun talouspaperin, jotta voit putsata sinisen jäätelön lapsen naamasta.

- Poliiseja täällä näkyy aika tavalla enemmän kuin Suomessa. Ei se varmaan huono puoli ole.

- Miljöö täällä on hyvin vaihteleva. Vierekkäin on uusia hulppeita omakotitaloja, toissavuosituhannen kerrostaloja, apean näköisiä röttelökeskittymiä ja neuvostohenkisiä betonikuutiotaloja. Kyllä tässä on suomalaisiin kloonikyläyhdyskuntiin (eli käytännössä kaikki uudet omakotiasuinalueet) tottuneelle ihmeteltävää. Tai pikemminkin ihasteltavaa, sillä en koskaan ole ymmärtänyt suomalaista tapaa maalata puolen hehtaarin alueelta talot just prikulleen samalla beessin sävyllä ja kitistä lehden tekstaripalstalla, jos naapurin kattokulma on kolme astetta pielessä.


Näissä tunnelmissa suuntaamme kolmanteen viikkoomme Berliinissä. Asuntotilanteestamme on toivottavasti ihan pian jotain positiivista kerrottavaa...

tiistai 7. helmikuuta 2017

Sumussa

Takana on sumuinen viikonloppu, uusi hotelli ja neljä asuntoesittelyä.
Hakemusten kirjoittelua ja vastausten odottelua.
Orastava flunssa, joka yrittää painaa peiton alle, kangistaa jäsenet ja viedä halun maalata huulet punaisiksi.

Oivallus siitä, että vaikka tuntuu kuin olisi loukussa syrjäisessä hotellissa, tuntuu se monin verroin paremmalta kuin olla loukussa oululaisessa kolmiossa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kiinteistövälittäjistä ja kielitaidosta



Kolmas aamu Berliinissä.
Don lähti töihin, minä etsin asuntoa ja Hoo katsoo lastenohjelmia, sillä taivaan kiitos, Lasten Arena toimii täällä!

Asunnonetsintä ei ole edennyt ihan niin vauhdilla kuin ajattelin. En toki uskonut, että löydämme asunnon päivässä, mutta meillä on ollut taktiikka vähän hakusessa, joten aikaa on tuhrautunut kaikkeen ihan turhaan. Maanantaina yritimme mennä paikanpäälle yhteen byrooseen, mutta emme päässeet ovisummeria pidemmälle. Toimiston nainen ei puhunut englantia ja me emme juuri puhu saksaa, joten hän ei avannut meille edes ovea.

Laitoimme siis kahteen paikkaan sähköpostia (taidokkaalla englannin ja Google Translator -saksan ja yhdistelmällä...), mutta koska vastausta ei tullut heti, joutui Don tiistaina soittamaan niihin. Ensimmäisessä paikassa vastasi onneksi erinomaista englantia puhuva herra, joka oli nähnyt sähköpostimme, mutta oli lomalla, eikä siksi ollut vastannut siihen. Hänen kanssaan kuitenkin sovimme asuntonäytön sunnuntaille. Toisen välittäjän kanssa ei käynyt yhtä hyvin. Hän osasi sanoa, ettei puhu englantia ja Don osasi sanoa ettei puhu saksaa. Se puhelu jäi lyhyeksi.

Peukut siis pystyyn, että sunnuntaina tärppää! Toki sitä ennen olisi kiva päästä muitakin kohteita katsomaan, sillä kyllähän täällä asuntoja on. Ja onneksi emme ole tunkemassa Prenzlauer Bergiin tai Friedrichshainiin tai mitä nämä nyt ovatkaan nämä suosituimmat alueet. Joten toivoa varmasti on.

Muuten saksankielentaidottomuus ei täällä ole haitannut. Hotellin respassa puhutaan luonnollisesti sujuvaa englantia, tosin eilen tilasin aamupalan saksaksi, ihan vain harjoitusmielessä. Olen myös onnistunut ostamaan juustoa juustotiskiltä saksaksi sekä tilaamaan kahvin ja kirsikkapiirakkapalan saksaksi. Olen oppinut, että kassalla voi sanoa alles, kun ei halua ostaa enää muuta. Ja damenbinden-sanan opin ensimmäisenä iltana täällä, kun tajusin että ainoa paikka mistä niitä siihen hätään saa, on hotellin respa eikä respan ihminen osannut sanaa englanniksi...







Toistaiseksi hankalin asia on ollut vähän yllättäen syöminen. Itsehän sitä söisi kaikkea eksoottistakin, mutta Hoo on hankalampi tapaus, sillä monesti oudot ruoat ovat hänestä liian vahvoja. Etenkin nyt, kun olemme täällä Neuköllnissä, jossa kyllä kebabia saa joka kulmalta, mutta ei ns. "tavallista" ruokaa. Ongelmaa ei olisi, jos markettien valmisruokia pääsisi lämmittämään jossain, mutta kun se ei ole mahdollista, menemme vaihtelevilla retkieväillä eteenpäin. Ja tiedoksi ennen kuin sukulaiset siellä Suomessa alkavat kasata avustuspakettiin pottuja ja kastiketta, että kyllä Hoo ruokaa saa ja sitä syö. Ei nyt ihan suomalaisen lautasmallin mukaan, mutta tuskin hän siitä viikossa tai parissa pilalle menee.

Näissä tunnelmissa jatkamme siis asunnon metsästystä ja tänään aiomme Hoon kanssa tutustua läheiseen leikkipuistoon. Varsin suomalaisen loskaisessa säässä.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Pakettiautolla Berliiniin

Olen jo ehtinyt päivitellä asiaa matkanteosta Berliininmunkkivuoden Facebook-sivulle, mutta ehkä siitä saa vielä oman postauksenkin irti. Olihan se kuitenkin sen verran jännä matka.

Lähdimme siis Vuosaaren satamasta Finnlinesin laivalla viime perjantaina. Sitä ennen oli kärrätty peräkärri anopin kotitilalle, saunottu hotellihuoneessa, sukuloitu, sun muuta sellaista pientä. Kuten kuvista näkyy, lähtöpäivä oli tavattoman kaunis. Varmaan ihan just siks, että inhottaisi lähteä.

Tosin kun siinä laivan lähtöä odotellessa katselin kannelta peilityyntä merta, ehti tulla joku toinen laivamatka mieleen, jolloin ilma oli täydellinen eikä jäävuoren huippuakaan näkyvissä... Onneksi meidän paattimme pysyi pinnalla ja kulki koko matkan keveästi ja tasaisesti kuin höyhen.

Etukäteen vähän jänskätti se, miten nuori matkustaja laivalla viihtyy. Nettisivuilla oli lupauksia leikkihuoneesta ja se osoittautuikin oikein mainioksi paikaksi. Hoon lisäksi laivalla taisi olla kaksi muuta alle kouluikäistä lasta ja nekin olivat ihan vauvoja vasta. Käytännössä saimme siis olla keskenämme leikkihuoneessa. Ja melkein koko laivallakin, sillä ei siellä matkustajia kovin paljon rekkakuskien lisäksi ollut.

Leikkihuoneessa temuamisen lisäksi lähinnä söimme ja nukuimme laivalla. Ruoka oli todella hyvää ja koska olimme ostaneet ateriapaketin, syömässä piti oikeasti olla koko ajan.

Hoon kannalta matkan kriittisin hetki ajoittui Travemündeen saapumiseen. Laiva oli siellä lauantaina kello 22.30 Suomen aikaa. Eli noin pari tuntia Hoon normaalin nukkumaanmenoajan jälkeen. Sitkaasti pieni ihminen kuitenkin valvoi laivalla, UMK-finaali toimi hyvänä valvottajana ja samalla myös rauhoittajana. Kun ajoimme laivasta ulos kellon ollessa varmasti jo lähempänä yhtätoista, sammui Hoo samantien ja nukkui parinkymmenen minuutin matkan Lyypekkiin. Siellä Don kantoi hänet hotellihuoneeseen, eivätkä unet siitä kovasti edes häiriintyneet.

Sunnuntai-aamuna söimme aamiaisen ja lähdimme köröttelemään kohti Berliiniä. Alkumatka oli aikamoista maisemareittiä idyllisten kylien ja peltomaisemien läpi. Suurin osa matkasta köröteltiin kuitenkin isolla tiellä, jossa ehti aika monta Audia, Mersua, Bemaria ja Porschea hujahtaa vasemmalta ohi. Hyvin kuitenkin Enzokin siellä kulki ja perillä Berliinissä olimme joskus neljän aikaan iltapäivällä.




Jossain vaiheessa sunnuntaista automatkaamme oli ilmeisesti viimeinkin aikaa ajatella muuttomatkaamme. Ja kyllähän se alkoi aika hullulta tuntua. Kuka nyt oikeasti pakkaa elämänsä pakettiautoon ja ajaa Oulusta Berliiniin tietämättä, minne siellä asettuu asumaan?! Että onko tässä nyt mitään järkeä koko touhussa? No, järjestä en tiedä, mutta niin siinä nyt vain sattui käymään.

Ja täällä sitä nyt ollaan. Kävi miten kävi.