Sivut

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Seikkailuleirillä Tegelin metsässä

Täällä Berliinissä toimii Suomi Keskus, joka järjestää kaikenlaista toimintaa paikallisille suomalaisille ja Suomen ystäville. Maaliskuusta asti olemme Hoon kanssa käyneet tiistai-aamupäivisin Suomi Keskuksen perhekerhossa ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa kesäkuussa pidettävästä seikkailuleiristä. Jossain hetkellisessä sosiaalisuuden puuskassa ja mielenhäiriössä menin ilmoittamaan meidän perheemme leirille. Siellä me sitten vietimmekin eilisen päivän ja tämän aamupäivän noin kuudenkymmenen muun suomalaisen kanssa.

Leiri pidettiin leirikeskuksessa Tegelin metsässä. Meiltä kotoa matkaa oli autolla kolmen vartin verran ja vaikka junan äänet kuuluivat leirikeskukseen, eli ihan lähellä sivistystä oltiin koko ajan, oli miljöö varsin metsäinen.

Eilen aamulla kotoa lähtiessä epäilys kalvoi mieltäni, sillä en ole mikään leiri-ihminen ja edellinen leirikokemukseni on vuoden 1994 rippileiriltä. Ei sekään niin traumaattinen kokemus ollut, tuntuipa vain vastahankaiselta leireillä vieraiden ihmisten kanssa. Onneksi lopputulos osoittautui tällä kertaa oikein kivaksi. Suurimmat yhteneväisyydet rippileirin kanssa olivat siinä, että tämän seikkailuleirin järjestäjänä toimi (Berliinin suomalainen) seurakunta. Ja että rippileirin tavoin, seikkailuleirilläkin syötiin koko ajan.

Koska Hoo on vielä niin pieni, hänelle ei ohjelmaa ollut ihan yhtä paljon kuin isommille lapsille. Sitä oli kuitenkin aivan riittävästi ja hauskintahan koko hommassa oli leikkiä toisten lasten kanssa. Samassa huoneessa kanssamme yöpyi kaksi muuta liki nelivuotiasta tylleröä perheineen ja yhteisiä leikkejä riitti liukumäessä ja hiekkalaatikolla. Eniten Hoo taisi pitää kasvomaalauksesta ja edelleen vaalimme nenänvartta peittävää sateenkaarikuviota kuin suurempaakin aarretta.

Kuten sanoin, ruoka ei leirillä loppunut kesken. Illalla tarjolla oli makkaraa ja pihvejä, leirinuotilla paistoimme tikkupullaa ja vaahtokarkkeja (sikäli kun ne ehtivät nuotiolle asti...). Pienten nukahdettua pappi kaivoi kitaran esiin ja lauloimme kaikki iloisimmat suomalaiset nuotiolaulut. Eli Murheellisten laulujen maan, Lumi teki enkelin eteiseen, Joutsenlaulun, Viidennentoista yön, Lapin kesän, Syksyn sävelen ja mitä näitä nyt on...

Minäkin ylitin itseni ja tavallisuudesta poiketen valvoin puoleen yöhön asti. Aamukahdeksalta heräsin Hoon kutitteluihin kun hän oli luikahtanut pois kerrossänkymme yläpediltä. Siellä nukkuminen kuului ehdottomasti myös Hoon leirielämän kohokohtiin.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Raskaana Saksassa, rv 13+1

Taimen odottelu on lopultakin edennyt ensimmäisen kolmanneksen yli. Odottavan aika on toistaiseksi tuntunut erityisen pitkältä, julkistimmehan Taimen olemassaolon varsin varhaisessa vaiheessa.

Koska Saksassa ei ole samanlaista neuvolasysteemiä kuin Suomessa, on kaikki vaatinut vähän opettelua. Ensimmäinen askel oli löytää Frauenärztin eli gynekologi. Se onnistui varsin helposti, vaikka vaatimuksena oli jälleen englannin puhuminen. Viikolla kuusi menin ensimmäisen kerran Frau Doktor S.:n vastaanotolle aiheuttamaan hämmennystä. Kaikesta päätellen kovin moni ei siellä ollut ennen minua käynyt eurooppalaisen sairausvakuutuskortin kanssa, mutta kolmen hoitajan voimin tuli nippu papereita täytettyä ja homma saatiin rullaamaan. Huolimatta siitä, että jossain vaiheessa joku totesikin "we hate this card, not you, but this card".

Tohtori S:n huone näytti suurinpiirtein siltä, miltä saksalaisten lääkäreiden työhuoneet näyttävät saksalaisissa sairaalasarjoissa. No okei, antiikkihuonekaluja siellä on vähemmän. Tähän mennessä olen kolmesti tavannut tohtorin ja joka kerralla on ultrailtu. Tohtori S on tyylikäs, rauhallinen ja oikein ystävällinen. Kielitaito välillä tökkii, meillä molemmilla, mutta toistaiseksi olemme pärjänneet ihan hyvin. Vastaanoton hoitajat ovat myös erittäin mukavia, vaihtelevalla kielitaidolla varustettuja tosin.

Koska niskapoimu-ultraa ei ole mahdollista tehdä tohtori S:n vastaanotolla, kävin tällä viikolla toisessa paikassa sen vuoksi. Paikassa, jonka ulko-ovi sai yhden ystäväni aprikoimaan Facebook-kuvan perusteella, että olenko matkalla paavia tapaamaan... Paavi ei ole tullut vastaan, mutta niskapoimu-ultra ei kuulu tutkimuksiin, jotka sairausvakuutukseni kattaa. Kaikki muu on tähän mennessä ollut maksutonta, mutta siitä tulee lasku perässä.

Saksalainen täsmällisyys sai ultrassa taas huutia, sillä jouduin puoli tuntia odottamaan vastaanotolle pääsyä. Sen jälkeen sain istua aulassa vielä tunnin, sillä tohtori J halusi kuvaamisen helpottamiseksi täyden virtsarakon ja sitähän minulla ei tietenkään ollut. Tai luulin että on, mutta eipä ollutkaan. Lopulta kaikki saatiin kuvattua ja todettua ihan normaaliksi. Taimi tosin köllötteli kintut tiukasti ristissä, joten tohtori J jätti sukupuoliarvailut väliin.

Ja ettei tämä homma menisi ihan tylsäksi, rakenneultra tehdäänkin todennäköisesti kesälomalla Suomessa! Sitä ennen on kuitenkin vielä yhdet treffit tohtori S:n kanssa. Ja ensi viikolla tapaan kätilön, jonka olen myös onnistunut pyydystämään englanninkielisenä, vaikka en ihan tarkkaan tiedäkään, onko hänelle vielä varsinaista käyttöä. Synnytykseen tämä kätilö ei siis mukaan tule, mutta jäkeen päin toivottavasti Taimea punnitsemaan ja niin edelleen. Kätilöjutuista kuitenkin lisää myöhemmin!

torstai 15. kesäkuuta 2017

Päiväkotipaikka Berliinistä, osa 2

Minä rehellisesti sanoen luulin, että tästä aiheesta tulee vielä postaus numerolla 732, mutta toisin kävi. Onneksi. Voisi siis sanoa, että päiväkotipaikan metsästys meni meidän kohdallamme just niin kuin Strömsössä. Se Kita, johon kävimme kaksi viikkoa sitten tutustumassa, otti Hoon hoitoonsa. Ihmeellisimmäksi asian tekee se, että kyseinen Kita oli kuudes, jota sähköpostilla lähestyin. Kuudes. Täällä nimittäin kuulee tarinoita, että ihmiset ovat hakeneet liki neljäänkymmeneen Kitaan pääsemättä jonotuslistaa pitemmälle.

Meillä siis oli onnea, ja ihan ansaitusti, jos niin voi sanoa. Johan me tätä asuntoa metsästimme kuukauden, joten ihan kiva, että joku asia sujui helposti.

Hoo aloittaa Kitassaan elokuun puolivälissä. Ryhmässä on neljä ohjaajaa ja 25 kolmesta kuuteen vuotiasta mukulaa, koko päiväkodissa lapsia on päälle 130. Päivän pituus on viidestä seitsemään tuntia. Lounas tulee talon puolesta, aamupalan ja välipalan joutuu viemään itse. Kerran viikossa on liikuntasalissa liikuntatunti ja ulkoilemassa käydään joka päivä. Päiväkodin alueella ei saa käyttää kännykkää ja tupakointi on kielletty (mikä ei tässä maassa ilmeisesti ole ihan itsestäänselvyys). Kaikesta tästä me maksamme 23 euroa kuukaudessa.

Suurin jännitysmomentti päiväkotiasiassa on kai ollut meidän vanhempien kielimuuri, mutta kun tänään kävin Hoon kanssa allekirjoittamassa sopimuksen, oli sekin selätetty. Vaikka asiaa kanssamme hoitanut Frau H. ei juuri englantia puhukaan, toimi yksi nuoremmista opettajista tänään tulkkina. Kotiläksyksi saimme nipun lomakkeita täytettäväksi. On valokuvauslupaa ja lääkärille täytettäväksi vietävää terveystodistuskuponkia ja uimalupaa ja lupalomaketta siihen, että kerran vuodessa Kitassa vierailevat hammaslääkäri ja lääkäri saavat tutkia Hoon. Jokaiseen kuponkiin tulee vanhempien puhelinnumerot ja nimet, että meihin varmasti saa yhteyttä, jos jotain sattuu.

Joten, juuri tällä hetkellä taas tuntuu siltä, että ei tämä Saksa paskempi maa olekaan.

  VINKKI!  
The Moon Mom -blogista löytyy saksankielinen sähköpostipohja, jota käytin hakiessani Hoolle päiväkotipaikkaa. Kirjepohja löytyy tämän postauksen lopusta. Viestin liitteeksi laitoin kuvan Hoosta. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että sähköpostilla päiväkotipaikan hakeminen on turhaa eikä viesteihin edes vastata. Meillä ei oikein ollut muutakaan keinoa, kun kielitaito on vielä niin onneton, joten tällä mentiin. Lopputulos kuitenkin on, että laitoin viestin neljääntoista päiväkotiin ja niistä yhdeksän vastasi. Näistä yhdeksästä toki vain yksi oli myönteinen, mutta sehän riitti. Joten jos olet samassa tilanteessa, kannattaa tuota kirjepohjaa edes kokeilla.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Neljäkymmentä



Tässä on melkein viikko mennyt juhliessa. Don täytti männäviikolla neljäkymmentä ja lajitelma hänen sukulaisiaan saapui tänne iloksemme sitä juhlimaan. Yhtenä iltana kävimme ravintolassa syömässä ja sain houkuteltua henkilökunnan laulamaan Donille onnittelulaulun. Tai no, ei se italialaisessa ravintolassa kauheasti houkuttelua vaatinut.


Varsinaisena juhlapäivänä pidimme kotona virallisen vastaanoton ja pönötysjuhlan. Tajusin tosin vasta nyt, että päivänsankarista jäi ottamatta sellainen keski-ikäinen pönötyspotretti, mutta otetaan se sitten ensi vuonna. Tarjoilut olivat hyvin pitkälle kaupasta haettuja. Anoppi ja Hoo askartelivat voileipäkakun ja minä aikani asiaa ees taas vatvottuani sain tehtyä synttärikakun. Paloturvallisuuden vuoksi emme laittaneet kakkuun neljääkymmentä kynttilää, vaikka se ajatuksena houkuttikin.



Juhlan epävirallisena ja valitettavasti vasta kattausvaiheessa keksittynä teemana oli DDR meets Muumit. Säästin nimittäin luontoa (ja etenkin rahaa) ja ostin lähikirpparilta kakkulautasia made in DDR. Maksoivat ihan kolmekymmentä senttiä kappale, mikä taitaa tehdä niistä yhden elämäni parhaista kirpparilöydöistä.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Päiväkotipaikka Berliinistä, osa 1

Kun tulimme Berliiniin, kuvittelin ruusuisesti, että etsimme Hoolle kivan päiväkodin, eli Kitan,  läheltä kotia. Vien Hoon sinne aamuisin ja sen jälkeen voin tehdä jotain kehittävää. Piirtää, kirjoittaa, valokuvata tai vaan haistella suurkaupungin tunnelmia. Ja mikä tärkeintä, mennä kielikurssille! Hoo oppisi kielen kesään mennessä, saisi pieniä saksalaisia ystäviä, joiden nimet olisivat Leonie tai Ben tai Charlotte tai Moritz tai Frieda, ja jotka voisi kutsua marraskuussa nelivuotissynttäreille riehumaan ja syömään kakkua.

No. Todellisuus on ollut hiukan toinen.

Berliinin päiväkotitilanne vaihtelee alueesta riippuen todella huonosta katastrofaaliseen. Ihmiset laittavat lapsensa Kitan jonotuslistalle suunnilleen siittämistä seuraavana päivänä ja sittenkään paikka ei ole taattu. Sillä päiväkoteja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kaupungin kasvavalle väestömäärälle. Tätä taustaa vasten päiväkotipaikan etsiminen tuntuu jo lähtökohtaisesti seikkailulta... Me olemme vasta aloittaneet kitapaikan etsimisen, sillä odotimme yli kaksi kuukautta Kita-Gutschein -nimistä kuponkia, jolla päivähoitomaksu on tarkoitus pääasiassa kuitata. Se kolahti postilaatikkoon viime lauantaina, kolme päivää sen jälkeen, kun olin tiedustellut sähköpostitse mikä hommassa mahtaa kestää. Olisi kannattanut ehkä tiedustella vähän aikaisemmin...

Tällä hetkellä olemme kysyneet päiväkotipaikkaa kuudesta Kitasta. Kahdesta on tullut kieltävä vastaus, yhteen kutsuivat tutustumaan tällä viikolla. Mitä tutustuminen tarkoittaa, sitä en tiedä, mutta ainakin se antaa pikkuruisen toivonkipinän. Meidän etumme on (ehkä) se, että asumme täkäläisittäin pöndellä enkä tiedä, onko kilpailu päiväkotipaikoista ihan yhtä kiivasta kuin suosituimmilla asuinalueilla. Meillä ei myöskään ole sen suurempia vaatimuksia Kitan suhteen. Ei tarvitse olla Montessoria tai Waldorfia, vaikka sellaiseenkin hain ja saimme jo kieltävän vastauksen. Ainoastaan hengellisimmät päiväkodit rajasin ulkopuolelle, sillä emme kuulu kirkkoon ja vaikka tilanne nyt on mikä on, koin henkisesti liian vaikeaksi hakea kirkon ylläpitämiin päiväkoteihin.

Paras tilanne meille olisi, jos Hoolle löytyisi päiväkotipaikka viimeistään syyskuun alusta alkaen. Olen nimittäin myös lukenut tarinoita siitä, kuinka päiväkodeissa on varsin pehmeä lasku. Voi mennä kuukausikin, ennen kuin lapsen saa jättää Kitaan yksin, ilman vanhemman seuraa. Että mene siinä sitten kielikurssille integroitumaan ja oppimaan kieltä esimerkiksi synnytyksen varalta...

Surkeimmassa tapauksessa emme ehdi saada Hoolle Kitapaikkaa ennen kuin Suomeen paluu on edessä. En usko, että Hoo siitä suuremmin traumatisoituu, olinhan itsekin lapsena kotihoidossa aika pitkään. Loppuraskauden aika kuitenkin helpottuisi kovasti, jos Hoolle olisi mielekästä tekemistä ja kaltaistaan seuraa.